Yleistä

Pomarkun seurakunnassa on 1919 jäsentä (31.12.2015). Seurakunta kuuluu Porin rovastikuntaan ja Turun arkkihiippakuntaan (arkkihiippakunta.fi). Se on yksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon paikallisseurakunnista (evl.fi ). Pomarkku (pomarkku.fi) sijaitsee Porin ja Kankaanpään kaupunkien välissä ja on tunnettu kauniista kirkonkylästään.

Historiaa

Pomarkku kuului osana Ulvilan seurakuntaan vuoteen 1802 asti, jolloin saatiin perustaa saman seurakunnan alainen Pomarkun saarnahuonekunta. Samana vuonna valmistui Pomarkun vanha kirkko ja vuonna 1804 saatiin ensimmäinen oma pappi. Oman kappeliseurakunnan oikeudet Pomarkku sai 1834 ja oli aluksi osa Ulvilaa ja vuodesta 1861 osa Noormarkun seurakuntaa. Itsenäinen seurakunta Pomarkusta tuli 1899. Samaan aikaan valmistui vanhan pappilan paikalle nykyisin seurakuntakotina palveleva pappila.

1800-luvun alussa Pomarkussa oli noin 700 asukasta ja vuosisadan puolivälissä jo yli 2000. Seurakunnan itsenäistyessä väkiluku oli noin 4000 ja 1900-luvun puolivälissä enimmillään lähes 5000. Nykyinen jäsenmäärä on 2287 (31.12.2005).

Pomarkun uusi kirkko

Pomarkun uusi kirkko on valmistunut 1921. Uuden kirkon rakentamista ahtaan ja huonokuntoisen kirkon tilalle alettiin suunnitella jo ennen vuotta 1900. Suunnitelmat tilattiin arkkitehti Josef Stenbeckiltä, mutta myöhemmin seurakunta hylkäsi ne. Uudet suunnitelmat teki arkkitehtiylioppilas Ilmari Launis.

Pomarkun harmaagraniittisen kirkon rakentaminen aloitettiin 1914 ja vaikeiden vuosien jälkeen kirkko vihittiin käyttöön marianpäivänä 1921. Kirkko on tyyliltään kansallisromanttisen kauden myöhäinen tuotos. Kirkon kokonaisuus on arkkitehtiylioppilas Ilmari Launiksen suunnittelema alttarifreskoa ja runsaita koristemaalauksia myöten. Kirkossa saarnatuoli on harvinaisella, mutta keskeisellä paikalla alttarin yläpuolella.

Alttarifresko kuvaa Jeesuksen kuolinhetkeä ristillä ja sitä ympäröivät pelastushistoriaan liittyvät symbolikuvat. Kirkon ulko-oven päällä oleva teksti ”Minä olen elämän lähde” kertautuu myös maalauksissa. Kuoleman todellisuudesta muistuttaa edelleen viikatemies, mutta viinaa keittävän paholaisen kuva on myöhemmin piispan määräyksestä peitetty.

Viimeisin korjaustyö kirkossa valmistui adventtina 1999. Remontin myötä kirkko sai valoisan ilmeensä. Kirkossa on alkuperäiset 14-äänikertaiset romanttisen tyylikauden urut.

Pomarkun vanha kirkko

Pomarkun vanha kirkko valmistui 1802 tavallisten talonpoikien suunnittelemana ja rakentamana. Muistitiedon mukaan rakentajina ovat olleet kullaalaiset Lintula ja Huhdanmäki sekä Iso-Savon isäntä Pomarkusta monen muun talollisen ja heidän väkensä kanssa. Kirkko on toisinto Lintulan Kauvatsalle 1800 rakentamasta kirkosta, jonka piirustukset on laatinut P. W. Palmroth. Tosin kirkon sipulikupolikattoinen torni poikkeaa alkuperäisestä mallista.
Kirkon rakennusvaiheet olivat värikkäät:
Kesäkuun 3. pnä 1800 kokoontuivat seudun talolliset neuvottelemaan ja päättämään oman kirkon rakentamisesta. Asiasta lähetettiin Ruotsin kuninkaalle anomus. Myönteinen päätös tuli 12. tammikuuta 1802. Kirkkoa oli jo kuitenkin alettu rakentaa ennen luvan saamista. Aloitettu rakennustyö joutui purkupäätöksen alaiseksi ja rakentajia uhkasi ankara rangaistus. Kerrotaan pomarkkulaisten rukoilleen kirkon lattialla ja päättäneen vaikka antaa henkensä ennemmin kuin luopuvat kirkon rakentamisesta. Niinpä kirkko säilyi ja vihittiin virallisesti käyttöön 2.10.1803.

Rakenteeltaan kirkko on harvinainen, koska alttari on toisella sivuseinällä pohjoispuolella ja torni sitä vastapäätä toisella sivuseinällä. Alun perin kirkko on ollut laudoittamaton, mutta 1838 se laudoitettiin ulkoa. Sisältä kirkko laudoitettiin 1854 Jaakko ja Isak Marttilan johdolla ja leväsjokelainen Henrik Lilja maalasi kirkon sisältä valkoiseksi sinisin koristuksin. Alkuperäinen saarnatuoli toimii nykyään lukupulpettina. Myöhemmin valmistunut evankelistojen kuvilla koristeltu saarnatuoli sijaitsee alttarin yläpuolella. Kirkossa ei tästä syystä ole alttaritaulua, mutta seinällä on suuri puinen krusifiksi. Kirkon ovella on 1920-luvulla Artturi Kasevan veistämä vaivaispoika.

Uuden kirkon valmistuttua huonokuntoinen ja kansalaissodassa vaurioitunut vanha kirkko päätettiin purkaa. Kirkko kuitenkin säilyi Heikki Klemetin aloitteen ansiosta purkamiselta ja sitä on 1900-luvun aikana korjattu useampaan kertaan alkuperäinen 1800-luvun asu säilyttäen. Nykyisin museovirasto tukee kirkon kunnossa pysymistä. Kirkkoa käytetään kesäaikana.

Pomarkun kirkko on suunniteltu kansallisromanttisella kaudella, jolloin symboliikka oli vahvasti esillä rakennustaiteessa. Kirkkomme liittyy monessa kohdassa vanhaan kirkollisten rakennusten perinteeseen, jossa monilla meille usein huomaamattomilla yksityiskohdilla on syvällinen sisältö.

Symbolit puhuvat usein enemmän kuin sanat. Ne ovat vertauskuvia, jotka antavat näkyvän muodon ikuiselle ja katoamattomalle todellisuudelle.

Jerusalemin temppelistä kirkkoon

Kristillisten kirkkorakennuksen esikuvana on Jerusalemin temppeli, joka on tulkittu uskomme sanomasta käsin. Temppeli oli Jumalan pyhyyden ilmentymä ja taivaan kirkkauden eteissali. Kirkon eteisen (asehuone) esikuvana oli temppelin eteishalli, kirkkosalin (keskilaiva) temppeli pyhä ja kuorin esikuvana kaikkein pyhin. Kristillisissä kirkoissa ei ole esirippua, koska Jeesuksen kuolema repi rikki temppeli väliverhon ja avasi meille pääsyn Jumalan luo. Kotikirkossamme vain pari porrasta muistuttaa temppelin portaista. Joissakin kirkoissa tällä kohtaa riippuu suuri ristiinnaulitun kuva, triumfikrusifiksi (Noormarkun kirkko). Meillä Jeesuksen voitosta muistuttaa orjantappurakuvio katon kaaressa ja Jeesuksen sydänkuvio.                  

Seurakunta on Kristuksen ruumis ja hengellinen temppeli. Kirkkomme on siksi ristin muotoinen ja ulko-oven yläpuolella olevassa holvikaaren kulmakivessä on Jeesuksen tunnuskirjaimet A ja O. Jeesus on kaiken koossa pitävä kulmakivi.                              

Kirkon symboliikkaa

Lännestä itään

Kirkkorakennuksissa on otettu huomioon ilmansuunnat ja niille kristillisessä uskossa annetut merkitykset. Ilmansuunnat antavat peruslinjat kirkkotaiteelle. Kirkot on rakennettu perinteisesti niin, että alttari on itään ja pääovi länteen.

Itä on Jumalan suunta, johon viittaa Eeden. Jeesus on Vanhurskauden aurinko ja siksi hänen paluunsa symbolina on itä. Itä siis symboloi Jumalaa, iankaikkisuutta, autuutta ja elämää. Itäseinä kirkkosalissa on iankaikkisuuden rajan vertauskuva ja alttaripöydän kaari on taivaallisen juhlapöydän äärimmäinen osa meidän maailmassamme. Kirkossa ollaan kasvot kohti iankaikkisuutta ja kirkkorakennus on iankaikkisuuden eteishalli.

Pomarkun kirkossa alttarifreskon kaari viittaa iankaikkisuuteen (orjantappurakuvio, Aurinko symboli, jossa Jeesuksen sana: Minä olen maailman valo). Iankaikkisuuteen viittaa myös freskon aihe, Jeesuksen kuolinhetki. Maailmanhistorian pimein hetki valaisee meidän maailmamme. Vaalaeasävyisessä kirkossa tämä tumma fresko muodostaa vahvan kontrastin. Oikealla edessä on iankaikkisuuteen viittaava maalaus. Sakastin seinään on kirjoitettu Jesajan kirjan taivaallinen ylistys.

Länsi on taas tämän vastakohtana kuolevaisuuden ja kuoleman ilmansuunta. Länsi on pahuuden ja tämän maailman symboli. Kirkon länsiseinä on raja ja muuri pahaa maailmaa vastaan, tähän liittyy myös tornin sijainti lännessä (puolustus ja tähystys). Kirkon peräseinässä on myös kuolevaisuutemme vertauskuvana ja muistutuksena kuoleman viikatemies.

Etelästä pohjoiseen

Kirkkotilan vertauskuvissa etelästä pohjoiseen (eli siis oikealta vasemmalle) kulkee aikajana luomisesta viimeiseen päivään. Vanhan testamentin tapahtumat ovat eteläpuolella ja uuden testamentin tapahtumat pohjoispuolella. Saarnatuolin paikka on tämän symboliikan mukaan pohjoisen puolella, koska se on evankeliumin puoli (Pomarkussa se on keskellä).

Kirkossamme tämä vertauskuvallisuus näkyy eteläpuolella kaarissa ja seinissä olevissa lain tauluissa, seitsenhaaraisessa kynttilänjalassa ja syntiä ja kuolemaa kuvaavissa käärmeessä ja pääkallossa. Pohjoispuolella taas on elämän kruunu vertauskuvana iankaikkisesta elämästä. Erityisen selvästi tämä näkyy alttarikaaren kuvapareissa, jotka ovat alhaalta ja oikealta lähtien ovat seuraavat:
syntiinlankeemuksen puu (1 Moos 2:17) ja taivaallinen elämän puu (Ilm 2:7),
synti ja kuolema ja elämän kruunu (Ilm 2:10),
vaaka, jossa miekka (Ilm 6:5) ja vaaka, jossa lilja (Ilm 6:5).
Ehtoolliseen liittyvä kuvapari ei kulje tämän symboliikan mukaan.
Pohjoispuolella oleva kastemaljan kuva (Joh 7:37) ja siinä linnut Jumalan lasten symbolina puhuu kasteesta porttina Jumalan kansaan.

Myös alttarifreskon sisältö on tämän vertauskuvallisuuden mukaan jaettu. Ristiltä loistaa valo pohjoispuolelle. Pohjoispuolella ovat uskovat, jotka katsovat Jeesukseen ja katuva ristin ryöväri, eteläpuolella taas Jeesukselle selkänsä kääntäneet. Poikkeuksena on uskonsa tunnustanut sadanpäämies.

Minä olen elämän lähde

Nämä sanat kutsuvat kirkon pääovelta peremmälle ja Vapahtajan luo. Elämän lähteestä kertoo myös kulmakivestä virtaava vesi. Saarnatuoli keskellä kirkkoa voidaan liittää myös tähän Kristussanoman keskeisyyteen. Saarnatuolin ovi voidaan ymmärtää Jeesuksen haudan ovena, josta kerrotaan sanomaa ylösnousseesta Vapahtajasta (A ja O symboli oven päällä).

Kirkkotilassa on laajalti pyöreitä tyyliteltyjä vihkiristejä, joita keskiaikaisissa kirkoissa on kirkon vihkimisen yhteydessä tehty kirkon seiniin. Penkkien päädyissä nämä vihkiristit puhuvat siitä siunauksesta, jolla Jeesus siunaa seurakuntaa. Todellinen hengellinen temppeli on Jumalan kansa, joka kokoontuu sanan kuuloon, ylistämään Herraansa ja vastaanottamaan hänet ehtoollisessa.

 (Hannu Anttoora 2005)